"Neidin ei tarvitse olla huolissaan. Kyllä täällä tuttuja saa. Eikä täällä tarvitse ikävää sairastella. Tiedättekö, että viime sunnuntainakin oli oikein repäsevän hauskaa. Olimme saaressa. Meitä oli vaan pikkunen joukko, kaksi muuta tyttöä ja minä sekä pojat jokaisella. Se oli sen vapaampaa, kun ei ollut paljoa. Me etsimme oman salaisen kätköpaikan ja rakensimme sinne siksi päiväksi oman pesän. Kahvipannu oli mukana ja vähän syötävää sekä hurtti humööriä."
Ellin silmät säihkyivät, ja hän riipoi lumppuja niin että tomu pölisi.
"Kun tässä viikon nieleskelee tätä pölyä ja vetää sisäänsä taudin siemeniä kaikista näistä viheliäisistä ryysyistä, niin kylläpä totisesti tarvitsee yhdenkään vuorokauden oikein hummata. Eikös niin, Laura?"
Laura teki työtä seuraavassa pöydässä. Siellä hän oleskeli enimmäkseen yksinänsä, puhumatta montakaan sanaa päivän pitkän. Toisten tyttöjen tapana oli heittää hänelle aina joku sana, kertoa sunnuntairetkensä juurta jaksaen, jopa liiotellenkin, kiusataksensa häntä. Heitä harmitti sellainen "pyhimys", joka päivät nyylää työnsä ääressä kuin muurahainen, ja illat istuu ompeluseurassa vaatettamassa pakana-raukkoja sekä sunnuntait rukoushuoneella. Mitä sellainenkin nuoruus merkitsi?
"Kyllä kai se on tarpeellista mennä Luojan luontoon ja nauttia sen kauneudesta. Tulisi vaan ajatella, kuka sen on ihmisille antanut ja mistä syystä", sanoi Laura vakavasti.
"Tämä on meidän parhaimpia tyttöjämme", sanoi Elli, "mutta niin pyhä ja muuttumaton ja suuttumaton… Meidän kultu Lauramme! Ihan kiusallisen kiltti tyttölapsi!"
Laura hymyili itsekseen surullisensekaista hymyään. Tähän hän oli aikojen kuluessa tottunut. Eivät he kukaan oikein todellisesti tarkoittaneet pahaa hänelle, vaikkakin he oikein mässäsivät puhuessaan hänelle suunsa täyteisiä. Hänestä se oli vaan jonkunlaista uhmaa kaikkea sitä vastaan, minkä hän piti rakkaana ja kalliina. Mutta maailmahan osasikin haavoja pistellä. — Tai oli se myöskin rauhattoman omantunnon aiheuttamaa. Heidän ei ollut hyvä olla eivätkä he sittenkään saaneet tuntea todellista iloa, vaikka siitä kerskuivat. Hänen kävi sääli tovereitaan, jotka sillä tavalla käyttivät väärin kallista armonaikaa. Ihmisen elettävänä oli täällä vaan muutamia vaivaisia vuosia. Ja jos nekin käytti väärin, seurasi siitä vaan turmiota ja ankara rangaistus.
Minkä enemmän he häntä pilkkasivat, sen lujemmaksi hänen vakaumuksensa kasvoi, ja kaikessa hiljaisuudessa hän koetti niin kuin sanassakin sanotaan rukoilla niiden edestä, jotka häntä vainosivat ja vahingoittivat.
Ja toverien täytyi itsekseen myöntää, että Laura oli kunnon tyttö, hyvä tyttö, jolla oli voimaa ja joka uskalsi olla oma itsensä.
Turhaan heidän turmeltunut mielensä aaltoili häntä vastaan: niin hän seisoi kuin kallio myrskyssä, kohoten kiehuvan meren yläpuolelle.