Annaa veti kovin puoleensa Ellin kiehtova puhe. Laura jäi toisarvoiseen asemaan. Hän nyt oli samallainen kuin Larun Eevakin siellä kotikylällä ja Ansalan Lyyli sekä monet muut. Kyllähän hän nyt nämä tunsi! Mutta minkälaista mahtoi olla sellaisella sunnuntairetkellä saaressa? Kun saisi Ellin kertomaan ja pääsisi mukaan! Mitä kaikkea mahtoikaan saada täällä kaupungissa nähdä ja kokea!
Täällä oli niin paljon erilaisempaa kuin kotikylässä. Ei hetkeäkään sellaista paikallaan tohisemista, vaan repäisevää toimintaa, niin työpaikoilla kuin muuallakin. Tässä työssä nyt ei ollut mitään erikoista, päinvastoin tämä oli sangen ikävääkin. Mutta jo tuolla seinän toisella puolella muuttui elämä toisellaiseksi. Siellä kävivät lukuisat koneet, joiden moninainen käynti sekaantui huumaavaksi pauhuksi. Milloin vaan ovea raotti katsoakseen sinne, oli siellä liikettä tuhansiin suuntiin, hihnapyöriä katossa ja seinillä, hihnoja ristiin ja rastiin. Tuossa kaikessa oli jotakin salaperäisen tenhoavaa, jota ei voinut selittää, mutta joka ikään kuin sykki samassa tahdissa rauhattoman mielen kanssa.
Miehet, jotka uskalsivat tehdä työtä kaikkien noiden keskellä, olivat hänen mielestään rohkeita ja uljaita. Vanhemmat heistä näyttivät olevan vakavia jopa synkkiäkin, mutta milloin vaan ovea raotti tai joutui kulkemaan konesalin läpi, silloin jo nuoremmat lennättivät silmäniskuja joka puolelta, että aivan ujostutti.
Päivälliselle kulkiessa sopi Annan ja Ellin astella yksin matkoin. Heistä nyt kohta oli tullut hyvät ystävät. Elli osasi "pitää hauskaa". Kyllä hän sitten keksi jos minkälaista kujetta.
"Saako neitejä seurata?" kysyi joku konesalin miehistä, joka päivälliselle mennessä lyöttäysi yhteen matkaan.
"Eipä tuota nyt varmaan tiedetä", sanoi Elli, veitikka silmäkulmassa.
"Kylläpä nyt ollaan!"
"Ollaanpa nyt!"
"Kelpasipa tuota viime sunnuntaina."
"Mitäs kun viime! Eteenpäinhän se onkin elävän mieli."
"Ja kuollut taakseen katsokoon!" sanoi konesalin mies sekä astui sivulle kävelemään.