"Enhän minä sano sitä sinua halveksien, mutta ettekö te sisarukset voisi yhtä hyvin viettää aikaanne yhdessäkin?"
"Ei minusta ole hyvien joukkoon."
"Onko Katri sitten kertaakaan osottanut sinulle hylkivänsä sinua?"
"Vaikka ei olekaan! Mutta kyllä kai minä osaan elää elämääni ilman hänen ainaisia neuvojaankin, joita hän ahmii kirjoista ja sanomalehdistä. Mikä oppiäiti hän minulle on?"
"Älä nyt tuolla tavalla kiivastu, ja anna ylpeytesi lannistua! Hänhän on sinua vanhempi ja on hänellä myöskin enempi kokemuksia tästäkin kaupunkielämästä. Kyllä minun mielestäni sinä voisit ottaa oppia vanhemman sisaresi neuvoista ja ohjauksista."
"Se nyt on merkillistä", tuskastui Anna ja nousi pöydän äärestä, "kun minulle yhtä mittaa saarnataan elämästäni! Kyllä kai te minusta pääsette! Taitaapa tässä kovin lihavat päivät olla mokomassa hökkelissä! Sittenhän teillä on vaan Katrinne, joka teille ei surun päiviä tuota. Mutta eivät vielä ole kaikki päivät illassa. Ette te tiedä, mitä hänkin vielä mukanansa tuo. Ja luuletteko te häntä niin kovin viattomaksi kaikesta? Näkyypä tuo jo taluttajan löytäneen, mutta tietysti hyvä ja kiltti tyttö pitää sen vanhemmiltansa salassa, ettei häntä vaan suinkaan tarvitsisi teoistansa torua."
Anna laitteli usahdellen ja kiivain liikkein tukkaansa ja vaatetustaan sekä lähti joutuisasti Ellin luokse.
Kaikkein enimmin oli Anna-Kaisa peljännyt tyttärensä puolesta ennen kuin muuttivat kaupunkiin, ja nyt hänen aavistuksensa alkoivat toteutua. Kaupunkielämän kaikki houkutukset vetivät tyttöä puoleensa. Neuvon ja ohjauksen sana oli tullut tehottomaksi. Siellä syrjäkylällä ollessa voi häntä vielä pitää luonansa, mutta nyt ei millään.
Raskaalta tuntui hänestä tämä elämä. Ei täällä ollut ketään, jolle olisi avannut sydämensä. Isäkin oli työssä päivät, palasi illalla väsyneenä, eikä ymmärtänyt hänkään mikä keino auttaisi vai auttaisiko mikään. Ehkei mikään!