Hupisaari oli parin kilometrin päässä kaupungista. Se oli lähin kaikista saarista, ja kun se oli suurehko ja kaunis, oli se viime vuosien kuluessa tullut hyvin halutuksi juhlien pitopaikaksi.
Siihen saakka se oli saanut ollakin jotensakin koskemattomana. Ihanana se kohosi muiden yhtä suloisien sisartensa joukossa taivaan sineä kuvastavan veden kalvosta. Sen keskusta oli vähän korkeampaa, sillä vuoriperusta tunkeusi siellä ylemmäksi, ja laskeutui tasaisesti kummallekin puolelle. Metsä oli tasakorkeata, joten koko saari näytti pehmeältä, vihreältä kummulta, joka kuin uiskenteli järven pinnalla.
Kohta vesirajasta alkoi lehtevä kasvullisuus. Siinä pajut ja rautalepät imivät kasvuvoimansa vetiseltä rantamaalta ja kuvastelivat lehviänsä rantavedessä. Monivärisenä vyöhykkeenä kiertelivät matalat vesikasvit pensaiden juurilla, kuin koristeellisena reunustuksena, välähdellen veden kalvossa, milloin tuuli ajoi laineita rantaan tai tyynen kalvon särkivät airojen ja veneiden tai höyrypursien aikaansaamat liikkeet.
Vuosien kuluessa oli saaren rauha vähentynyt. Ennen se olikin ollut itsekseen, kuten sanottu. Linnut pesivät silloin tällä saarella. Siihen uiskentelivat vesilinnut, rakensivat pesänsä rantapensaiden juurille. Pikkulinnut taasen viivähtivät ylempänä sekä löysivät ravintonsa pesämaittensa seutuvilta.
Kylläpä helisi saaren lehto kevätkesän aamuna, kun aamurusko alkoi idän taivaalla näkyä, punata varjoisaa metsää, kullata pilvien päärmeet, levitä yli taivaan kannen, kuvastellen järven rauhallisella pinnalla! Tuhat päätä, tuhat ääntä metsän tutkaimilla! Tuolla koko peippokuoro, metsiemme lukuisimman laulajalajin, soi yli muiden. Tiukutus kävi oksalta toiselle, puikutus puusta puuhun, vuorotellen, vuorotellen. Kuinka se kulta kumpusikin! Ja kuinka täysvoimaisena puhkesi kunkin parhain laulu aamun armahan sulossa. Koko seutu värisi ääntä, valoa, lämpöä, rakkautta, sopusointua.
Selkien takana heräilivät ihmiset päivän toimintaan. Ranta-aukeaman laidasta alkoi nousta sininen savu ylöspäin. Tuolta ja tuolta myös. Milloin sieltä kuului epämääräinen puheen surina, milloin hakkuun ääni, milloin nuottamiehet kolistelivat rannassa veneittensä luona tai kuului viikatteiden hionta ja haravamiesten laulu. Seudun luonnollinen toiminta kävi tasaisesti ja rauhallisesti kuin sydämen tykintä.
Mutta ne ajat sellaisinaan olivat olleet ja menneet. Uudet olivat tulleet tilalle.
Vuosien kuluessa oli kosken molemmin puolin kohonnut tehdas toisensa viereen ja tehtaiden ympärille laajennut kaupunki. Ihmisiä oli ahtautunut asumaan yhteen kasaan. Heidän kiviset rakennuksensa, missä he asuivat päällekkäin, kohosivat järven rannalla. Rantametsä oli revitty, ja siitä paistoivat huone- ja akkunarivit, tehdasrakennukset pitkine piippuineen, tavaravajat ja -kasat, höyrylaivat ja lastiveneet. Sakeat savupilvet ympäröivät alinomaa kosken seutua, nokesivat vasta maalattuja seiniä.
Rantametsä järven ympärillä puki yllensä uuden, loistavan verhon joka kevät, koreili syksyisin tuhatvärisenä, sai talvisin yllensä valkoiset pukehet, jotka säteilivät tuhansin tahdin pakkasaamun kirkkaudessa. Mutta kivimuurit rannan repeytymässä pysyivät aina sellaisinaan, mustuivat vaan alinomaa, ja kattopeltien ruostevedet valuivat pitkin harmaita seiniä, jättäen niihin pois lähtemättömät jäljet.
Eikä ainoastaan kosken seutuville kohonnut tehtaita, vaan myöskin järven rannoille sinne tänne. Voi jo laskea kymmeniä savupiippuja, joita näkyi eri suunnilta.