Janne, talon lapsista nuorin, makasi sängyssä. Hän oli heikonpuoleinen, makasi usein ja valitteli päätänsä kipeäksi. Tänäänkin oli ollut koko päivän sisällä ja pyrkinyt vaan vuoteeseen.
"Nukkuuko Janne?" kysyi Anna-Kaisa, ja kun ei kuulunut vastausta, kohousi hän, kääräisi raanua paremmin poikansa ympäri ja katsoi häntä pitkään. Katsoipa ulos akkunastakin, näkyisikö jo isää ja Annaa tulevaksi.
Tuuli juoksutti lunta poikki lakeuden, jonka reunassa metsän latvat lainehtivat. Ryöpyt ajoivat toisiaan, ja koko maan pinta näytti kuin savuavan.
Ei näkynyt tulijoita vielä, mutta siitä huolimatta sytytti Anna-Kaisa tulen takkaan, pani padan tulelle ja siihen äsken kellarista noutamansa perunat, ja istui sitten työhönsä jälleen.
Mirri, torpan kissa, joka tavallisesti vietti aikansa takan otsapykälällä, kohottausi asemiltaan, köyristi selkänsä, haukotteli leveästi, marahti, otti uuden asennon kahvimyllyn ja -astian vieressä, laskeutui käpäliensä varaan ja alkoi taas kehrätä. Silmien viiru pieneni, vuoroin rakousi suuremmaksi, milloin kuului joku risahdus, paukka pesässä rasahti tai sattui Janne käännähtämään vuoteellaan.
— Saispa kuulla, onko Jaakko tavannut heinännoutomatkallaan uutta isäntää ja mitä varten hän oli niin erikoisesti tahtonut häntä puhutella mökin asioissa, — ajatteli Anna-Kaisa itsekseen. — Olisikohan…
Mutta tämä päivä nyt niin muistutti mieleen kauvan sitten ohi menneitä aikoja, alkuvaiheita tässä mökissä, kun oli Jaakon kanssa muuttanut tänne. He olivat molemmat palvelleet nimismiehellä. Mutta sitten oli kuollut Jaakon isä — äidin oli jo aikaisemmin tuoni temmannut — ja niin oli päätetty lähteä kotitorppaan. Oikein se häntä oli huimannut, kun Jaakko kerran syyskesän iltana, kun istuivat yhdessä putaan ahteella, ruispellon pientareella, oli ottanut asian puheeksi.
Hän hengähti: "Kaikkeapa tässä nyt!" — Mutta eipä hän voinutkaan haihduttaa mielestään kuvaa tuosta illasta. Ajatus sukeltausi samoille paikoille. — Mistä lieneekin poika saanut vihiä, että siellä istuin ja häntä ajattelin; siinä vaan yhtäkkiä seisoi vierelläni, suitset olan yli heitettynä. Oli vienyt hevosen hakaan yöksi ja poikennut täältä kautta muka katsomaan, oliko ruis lakoutunut. Kyllä kai se luonto veti yhteen, olipa maailmassa ruista tai ohraa! — Siinä oli sitten istuttu, kunnes aurinko katosi iltalempeään taivaanrantaan ja kaste laskeusi heinään sekä viljaan. Marraskuulla oli päätetty asettua omaan mökkiin Herran huomaan.
— Kyllähän se ensi talvi oli sellaista hiljaista tuhertamista, — jatkoi Anna-Kaisa muistelujaan. — Ei ollut päiväkausiin muita kuin kissa kumppanina, tämän esiäitejä tässä. Mutta lehmä oli navetassa, joskus kaksikin. Sadat kyynärät hän oli kutonut kangasta nimismiehen ja apteekkarin rouville ja monelle muulle kirkonkylällä. Jaakko oli hakannut halkoja talollisille tai huitonut heidän niityillänsä ja leikkopelloillaan. Siinä olivat lapset kasvaneet. Kykenivät jo auttamaan. Mitenkähän siellä mahtaa Katri voida kaupungissa, kun ei ole kirjettäkään tullut isoon aikaan.
Hän pysähtyi muistelemaan, mitä sieltä oli tytär kirjoittanut olostaan ja toimistaan, ja päätteli Katrin hyvän osan valinneen, kun oli siirtynyt paremmille ansiomaille ihmisten ilmoille.