Jotkut naurahtivat katkerasti, mutta hymy kuoleutui jälleen huulilta.
"Kiltisti repimään."
"Tietysti!"
"Pitäisi oikein kai kiittääkin, kun saamme tässä otsamme hiessä syödä leipäämme."
"Ja hankkia herroillemme loistoa ja komeutta."
Yskiminen keskeytti Kreetan. Hän rykiä loukutti kauvan. Vaivoin sai henkeään vedetyksi. Hän oli illalla hikeen asti tanssittuaan vilustanut itsensä, ja siitä oli yltynyt yskä. Kun nyt pöly kutitti kurkussa, kuvotutti kuin lopun tehdäkseen koko ihmisestä.
"Mihinkähän tuo vielä päättyneekään!" säälitteli joku.
"Mihinkä? Ijankaikkiseen vaikenemiseen. Taitaako kestää ihmisen rinta mokomaa loukuttamista?"
Tulehtuneena ja vedet silmissä Kreeta viimein ojentausi kumarasta asennostaan ja alkoi jälleen raskaasti hengittäen repiä. Mutta yskiminen oli sellainen voimanponnistus, että kädet vapisivat, ja jalat eivät tuntuneet oikein kannattavan.
"Nukkavieru nuttu olet, Kreeta rukka!" sanoi Laurakin, joka ei monasti sekaantunut työtoveriensa puheeseen.