"Ja luuletteko te, senkin virnistelijät ja koiranleuvat, Lauraa kaltaiseksenne — te, jotka hyppäätte jokaisen housuparin jäljessä kuin hännättömät hevoset? Kyllä kai te repisitte vaikka päältä…", sanoi Heta.
Hän oli hyvin laiha ihminen. Vaatteet riippuivat hänen yllään kuin naulakossa seinällä. Olkapäät olivat luiset, eikä oikein saanut selvää, mistä kaula alkoi. Vartalo oli ryhditön ja veltto. Puseron avaranpuoleisesta kauluksesta pisti esille laiha kaula, jonka jokainen jänne ja suoni näkyi. Hänelle oli ominaista, että työn jättämät jäljet jäivät pysyviksi. Repiessä jännittyivät aina samat kaulalihakset. Ne olivat hänellä kehittyneet muita voimakkaammiksi ja joutuivat herkästi jännitykseen. Samoin määrätyt kasvojen lihakset. Työtä tehdessään oli hän sen näköinen kuin olisi häntä joku alinomaa nipistellyt. Suu oli pahasti irvessä, suupielet laskeutuneet alas. Ikenet paljastuivat helposti, ja samalla avautui hänen harvahampainen suunsa. Hän ei koskaan suojellut vaatteella suutansa, ja tytöt arvelivatkin, että sitä lienee melkein mahdoton saada millään peitetyksi. Hänen irvistelevä naamansa oli aina nähtävissä, ja kun mieli alkoi käydä matalaksi, tarvitsi jonkun vaan huomauttaa, kuinka Heta lumppuja pureskelee, ja yleinen naurun tirskuna kohta virkisti mieliä.
Heta oli kärkäs suuttumaan. Hän vainusi jokaisen puheessa itseensä kohdistettua pilkkaa ja ivaa, ja siitä syystä hän riiteli alinomaa.
"Mekö repisimme!" sanoi Elli. "Eihän toki! Pitäisihän meidän pitää häntä mielillä, ettei hän loikkisi pois ja jättäisi meitä 'suruhun ja ikävähän'!"
Heta huomasi piikin kohdistetun häneen. He tiesivät kaikki hänen nuoruutensa kompastuksen, kuinka hän oli ollut kihloissa, kuinka sulhanen oli hänet jättänyt ja hän oli saanut sen jälestä tulla toimeen lapsineen tässä maailmassa.
Hän tulistui, ja silmät pyörivät villeinä päässä.
"Ei ole kaikille riittänyt kaunista muotoa ja uljasta ryhtiä, joilla puoleensa vetäisi niin kuin muutamat luulevat tekevänsä", sanoi hän, äänessä riitelevä sävy. "Minun ja monen muun on täytynyt mennä tämän maailman läpi vaan tällaisena. Mutta samaa päivää minä elän teidän kiusallakin."
"Naima-asiassa vaan harmillisen askeleen edellä."
"Niin juuri!" kirkaisi Heta. "Tämä joukko olisikin liian koreaa ilman minua."
"Mitäs se Heta nyt noin itseänsä halventaa? Muistappas joitakin vuosia taaksepäin! Eikös se joku sinuakin…"