"Sen. Kuuluu vuokra-aika loppuneen."
"Mihinkä me poloset nyt joudumme?" sanoi Anna-Kaisa purskahtaen itkuun.
"No, ei kai tämä nyt ainoa paikka maailmassa liene, jossa mekin voimme toimeen tulla."
"Tuotako se nyt merkitsi, kun minä äsken juuri muistelin, kuinka tähän muutettiin ja yhteiselämää alotettiin."
Jaakko katsoi Anna-Kaisaa, ja hetkeksi lauhtui ilme hänen otsallansa.
"Nytkö ovat sitten turhaan menneet kaikki aherruksemme?"
"Eivät tietenkään ne turhaan ole menneet. Voimmehan saada jonkunlaisen korvauksen työllemme — muutenhan olisivat lait ja oikeudet päin männikköä. Mutta saada entisillä ehdoilla tuntui olevan mahdottomuus. Ja pääasiallisesti hän tuntui olevan sitä mieltä, että tästä on muutettava pois."
"Paikasta, jossa olemme nuoruutemme voimat uhranneet, kasvattaneet lapsemme ja…" - Anna-Kaisan leuka värähti jälleen ja silmiin tulvivat uudet kyyneleet.
"Niitäkös ne ajattelevat. Muka tarvitsee tätä maata, sanoi hän minulle. Kyllä niitä on tässäkin manttaalissa korpia kuokkia, mutta mieli tekee päästä valmiille apajalle."
Sinä iltana oli Niemelän torpan asukkaiden mieli lamauksissa.