"Kummapa, kun se antausi, niin ylpeä ihminen."
"Antausi! Äiti sanoi, että jos se olisi aukassut hänelle päänsä läpeä, niin hän olisi antanut vasten taulua ja toimittanut edesvastuuseen sellaisesta lapsen rääkkäämisestä."
"No, kyllä sitä on jos minkälaista elämän alottelijaa!"
"Älkää te muuta sanoko! Äitikin sanoi, että hän itki ja oli vihassa, niin säälitti ja suututti."
"Mitä siitä Suni sanoi?"
"Mitä siinä oli sanomista? Kyllähän se suutahteli, mutta auttoiko, vaikka olisi silmät poskellensa kiukutellut. Mikäs taisi ampasta akalle taidon, kun ei ollut sitä lapsuudesta saakka harjotellut. Hyppäsi kuin hurtta tyttösenä, eikä velvoittanut vähääkään minkäänlaiseen toimeen. Tuli sitten nuorena tehtaaseen, lensi katuja iltakaudet, rälläten kurkku päälaella. Peukalo oli keskellä kämmentä vielä aikaisena ihmisenä, eikä se siitä enää koskaan lähde. Se on pikku asia latoa lapsia maailmaan — siihen tuota ei näy kovin kummaa kontturaa tarvittavan — mutta hoitaa ne, kasvattaa niitä ihmisiksi — kas siinä se tulee taito kyseeseen."
"Tulee! Naimisiin sitä kyllä pitää päästä, olipa mikä ruha tai rampa hyvänsä."
"Se kun luonto vetää tikanpoikasta puuhun."
"Ja annetaan sille valta."
"Siinäpä se! Lasketaan kuin löysin ohjin. Ja kuka ensimmäiseksi koukkuun käy, niin hyvä on. Sunihan tuo haki koreaa. Ja olihan se Riika kuin susi puhteella. Mutta mitäs niistä seinistä, kun ei ole sammalia."