"Kummalliseksihan muodostui elämä täällä", sanoi vihdoin Anna-Kaisa.
"Ei tuota osannut aavistaa muuttaessa."
Hän oli jo kauvankin tätä ajatellut, mutta olipa karttanut siitä puhua mitään.
Ja niin oli Jaakkokin. Kaikessa hiljaisuudessa hän oli jo ollut kauvan katumapäällä, kuitenkaan siitä kenellekään hiiskumatta — Anna-Kaisalle semminkään.
— Ei siitä käy akkaväelle puhuminen, — oli hän päätellyt itsekseen. — Ne siitä joutuvat vaan pois suunnilta, huokailevat, jahkailevat ja itkeä tuhertavat. Parasta on olla vaiti, eikä päästää vettä myllyyn.
Kun nyt Anna-Kaisa vihjautti siihen suuntaan, asettui hän kohta vastarintaan, pitääkseen hänenkin ajatustaan suoraan eteenpäin, sillä taisiko ainoaakaan kulunutta päivää saada takaisin.
"Emmepä me taida eteemme katsoa, mitä huominen mukanansa tuo, vaan täytyy kaikki ottaa sellaisinaan kuin tulevat", sanoi hän.
"Kuitenkin olivat siellä olot tutut, vastoinkäymiset ja puutteet samoin. Olimme niihin jo tottuneet", etsiskeli Anna-Kaisa Jaakon mielipidettä.
Äänettömänä istui Jaakko.
"Emmekähän ole täällä saavuttaneet, mitä lähdimme etsimään. Ei taidettu täällä mitään Jannellekaan, vaan kuoli hän pois meiltä."
"Se nyt oli hänen onnensa. Ei hänestä olisi kuitenkaan tullut itsensä elättäjää."