"Käskinkö minä? Sitähän hän oli uhkaillut jo vuosikauden, milloin vähänkin vastenmieliseltä tuntui — ja milloin eivät sitten vanhempien neuvot ja ohjaukset olleet hänelle vastenmielisiä? Mitä tuohon enää osasi muuta sanoa kuin mene jollonkikaan äläkä aina tuosta karnuta niin kuin sanoin silloin. Enhän minä silloin niin täyttä totta tarkoittanut, mutta olin tuskastuksissani, ja hänellä oli hyvä halu ottaa se täydestä."
"Olishan se saanut jäädä sanomattakin."
"Olis. En tahdo sanojani puolustellakaan, mutta tiedäthän, hyvä ystävä, etten minä joutavia juonitteluja siedä."
"Eikähän hän, jos hänellä olisi ollut lapsen todellista rakkautta vanhempiaan kohtaan, olisi sentään näin tehnyt. Ehkäpä hän ei sitä aavistakaan, miten pahalta se tuntuu."
Anna-Kaisalle kiertyivät vedet silmiin.
"Eivätpä nämä viime ajat ole mitään rakkautta hänen puoleltaan osottaneet. Toisinaan hän on täällä pistäytynyt kuin kissa kuumassa uunissa, enkä minä ainakaan muista, että hän olisi koskaan ollut oikein nöyrä ja kuuliainen, vaan aina tyytymättömän ja happaman näköinen. Ja minkä puhui, tiuskui kuin vihassa, ikään kuin me olisimme jotakin pahaa hänelle tehneet."
"Hyvää kai sillä tarkoitettiin, kun nuhdeltiin häntä kevytmielisestä elämästänsä ja koetettiin ohjata parempaan."
"Kuka vanhemmista ei lapsensa parasta tarkoittaisi. Mutta saaneepa hänkin sentään yhtä ja toista kokea ennen kuin ovat kaikki päivät illassa. Minusta on onnen käänne tapahtunut hänen elämässään nyt, kun hän on joutunut naimisiin. Kun tulevat länget lähelle olkapäitä, niin kylläpä niissä pintehissä ihminen oppinee, mitä ei tähän mennessä ole."
"Samoin minäkin ajattelen. Ehkäpä hänen elämänsä nyt vakaantuu."
He istuivat äänettöminä jälleen. Ei kummallakaan ollut halua puhua, mitä kielet olivat Annasta kannelleet. Eivätkä he jaksaneet niitä kaikkia tosiksi uskoa. Isä ehkä paremminkin sentään, sillä Anna oli vähitellen ikään kuin riipoutunut irti hänen sydämestään.