Nämä asiat palausivat Annan mieleen hänen riisuessaan hääpukua yltään. Hänellä oli ollut tuskansa hänelläkin. Ja niiden aikana hän oli elänyt ohi sen, mitä niin monelle hääilta tarjoaa. Hän tunsi kiitollisuutta ja kunnioitusta miestä kohtaan, joka ei ollut heittänyt häntä yksinään epätoivoon.
Mutta kuitenkin hän tunsi kaipausta rinnassaan. Hän olisi halusta itkenyt tänä iltana, mutta ei ainakaan vielä voinut.
Ehkä hän oli väsynyt niin kuin Yrjö sanoi. Niin, väsynyt, väsynyt hän olikin. Siitä se johtuikin.
Eiköhän siihen kuitenkin ollut joku muu syy. Oliko tämä todellakin heidän hääyönsä?
He riisuutuivat, ja Yrjö sammutti lampun. Seinän takana alkoi itkeä pikku lapsi… itki aamuun saakka…
III.
Rinteen ja Annan hääiltana istuivat vanhemmat, Jaakko ja Anna-Kaisa, kahden kotona. Heitä ei oltu kutsuttu.
"En minä sentään olisi tätä odottanut", sanoi äiti.
"Minä en ollenkaan ihmettele", sanoi isä. "Anna on lapsuudesta saakka ollut aivan eri luonteinen kuin Katri. Tällaisia äikkäpäisiä tekoja hän on tehnyt milloin mitäkin. Olinpa melkein varma, että näin kävisi."
"Hän nyt viimeksi kai pahastui niin kovasti, kun sinä käskit hänet pois kotoa."