"Mikset sinä sano mitään?" oli Anna vihdoin sanonut.
Hän ei tahtonut voida pidättää kyyneleitä, jotka tunkeutuivat esille.
"Mitäpä siihen on sanomista", oli Yrjö vihdoin vastannut. Mutta ei enempää.
Ei hän tullut edes sisälle, vaan kääntyi oven edestä takaisin.
Tuon illan jäljestä Anna tunsi itsensä yhä turvattomammaksi. Ja hänen mieleensä palautuivat ne kertomukset, joita hän oli lukenut sanomalehdistä. Hän ihan etsimällä etsi niitä. Joskus oli hän aivan epätoivoon vaipumaisillaan. Se lisääntyi sitä mukaa, minkä useamman päivän Yrjö oli poissa. Mutta odottamasta ja toivomasta ei hän lakannut. Jokainen liike kadulla akkunan alla ja eteisessä sai hänen sydämensä nopeammin sykkimään.
Kuitenkin laskeutui päivä toisensa jäljestä iltaan eikä vaan Yrjöä kuulunut.
Eivät työtoveritkaan tunteneet hänessä entistä hilpeää toveriaan. Vaunupari, joiksi Elliä ja Annaa sanottiin, oli menettänyt toisen puolensa.
Näinä päivinä meni hän paljon taaksepäin. Hän kuihtui alinomaa. Puna katosi poskilta ja silmät olivat raukeina. Hän oli niin väsynyt… väsynyt. Toisinaan hän jaksoi itkeä edes, kaikesti ei. Ei mikään voinut häntä lohduttaa.
Mutta silloinpa oli Elli tarttunut asiaan. Hän oli ottanut Yrjön niin lujille, että pojan täytyi kerrassaan muuttaa kantansa. Ja lieneekö hän todellisuudessa tarkoittanut Annaa hyljätäkään, vaikka hänet oli kyllä vallannut jonkunlainen välinpitämättömyys.
Asiat järjestyivät sen jäljestä sille kannalle kuin ne nyt olivat. Rinne sentään saattoi sopeutua asianhaarain mukaan. Siihen luottaen oli Ellikin peitonnut häntä.