Hiljaisia sisäisiä syytöksiä ei hän voinut kiertää. Ne tulivat joka päivä, yölläkin, kun hän sattui heräämään. Ja vaikka hän joskus koetti niille naurahtaa, naurahtaa kaikelle, naurahtaa yhdessä Ellinkin kanssa, ei hän enää päässyt oikeaan vapauteen käsiksi.
Sitä mukaa kuin viikot kuluivat, tunsi hän itsensä yhä turvattomammaksi. Mistä se johtuikaan? Ei hän ollut vielä koskaan sellaista tuntenut.
Sanomalehdistä oli hän lukenut, kuinka monet hänen asemassaan olevat henkilöt olivat joutuneet epätoivoisiin tekoihin.
Tulisiko hänenkin kohdalleen samallainen?
Hän kauhistui ajatustaan. Mikä hän olikaan, kun tuollaiset hänen mielensä täyttivät? Oliko hänellä syytä siihen? Luottihan hän Yrjöön. Niin, hän luotti, vaikka tuskin Yrjö tiesikään, kuinka pitkälle asiat olivat kehittyneet.
Kerran hän siitä puhui suoraan. He olivat juuri silloin ulkona kaupungista. Yrjö oli vallattomana, kuten tavallisesti. Oli omituista, että hän tunsi ensikerran vastenmielisyyttä häneen. Hän ei voinut hänen mielialojaan seurata niin kuin ennen. Sitäpaitsi Yrjö tuntui niin tyhjänpäiväiseltä tänään. Hän olisi häneltä jo odottanut vähän vakavuuttakin.
Ja kun Yrjö alkoi yhä tunkeilevammaksi, tunsi hän suorastaan inhoa häneen.
Silloin oli hän ilmoittanut, mihin sellainen oli jo vienyt.
He olivat kulkeneet kauvan sen jäljestä äänettöminä Metsä talvitien molemmin puolin seisoi äänettömänä. Annan mielestä tuntuivat puiden latvat kohoavan niin äärettömän korkealle, ja he jäivät alas kapean tien kujanteen pohjalle. Takana näkyi kumotus kaupungin sähkövaloista.
Yrjö ei puhunut mitään. Hänestä oli hetkessä kadonnut kaikki äskeinen. Vaistomaisesti he kääntyivät takaisin metsätiellä.