Anna rupesi irrottamaan hääpukuaan, ja Rinne riensi avuksi hänelle.
Yhdessä he peilin ääressä päästelivät vaatekappaleen toisensa jälkeen.
Anna ei oikein tuntenut itseään tänä iltana. Hän oli yleensä jaksanut naurahtaa vakavina ja raskaina hetkinäkin, milloin niitä joskus oli ollut. Tänä omana hääiltanaan ei hän sitä jaksanut tehdä. Mikä hänelle oli oikeastaan tullut?
Rinne tuli hymyillen lähemmäksi ja laski kätensä hänen uumilleen. Ja vaikka hän oli monasti ennen hurmaantunut Yrjön rohkeasta otteesta, ei se nyt saanut sillä tavalla häntä valtaansa. Yrjö oli sitä paitsi juovuksissa. Hänen silmiensä loiste oli kummallinen. Ei hän ollut koskaan nähnytkään häntä tuollaisena, melkein inhottavana.
Mitä he olivat ennen olleet toisilleen, oli ollut vallatonta hurjapäisyyttä. Siinä oli ollut jonkunlaista uhmailua kaikellaisia sovinnaisia tapoja vastaan. Ihmisten määräämäähän oli, milloin avioelämä sai alkaa. Eikö sitten yhtä hyvin kukin yksilö saanut sitä määrätä? Ja niinpä oli käynyt sitten, että he saivat kiirehtiä häitänsä.
Anna oli sentään joka hetki luottanut Yrjöön. Kyllähän hänestä puhuttiin paljonkin jonnin joutavia, ja saattoihan niissä olla perääkin, mutta siitä huolimatta hän oli uskonut, että Yrjö pitää huolen hänestä. Tämä oli varmistunut sen jäljestä, kun oli huomannut, kuinka oli käynyt, — kun leikistä oli tullut tosi. Hänen antautumisensa ei ollut suinkaan ollut harkinnan tulos. Se oli kerta kaikkiaan ollut sellaista aikaa, jolloin ei oltu ajateltu tekojen seurauksia.
Kaikkien tyttöjen ja poikien suhdehan oli melkein poikkeuksetta samallainen. Niistä asioista he puhuivat peittelemättä. He tunsivat niissä ikään kuin jonkunlaista viihdytystä.
Pojat sellaisina olivat niin teräksisiä ja tarmokkaita, kuumia ja kiihdyttäviä.
Anna oli monta kertaa ihan värissyt, ajatellessaan uhkarohkeaa elämäänsä. Toisinaan kuin vilahtivat mieleen huomisen huolet ja soimasi omatuntokin. Mutta silloin aina hehkui tyttöjen puheesta ikään kuin jonkunlainen oikeus juuri sellaiseen elämään, joka antaisi arkioloille aivan päinvastaista. Vieläpä saattaisi tuoda voimia kestämään työnorjankin asemaa.
Sillä saattoiko kukaan sanoa, että sellainenkin työ kuin hänen tuotti mitään iloa. Voiko sellaisessa tuntea mitään kaipausta palata huomenna jatkamaan siitä, mihin tänään jäi.
Nämä ajatukset olivat viime aikoina palanneet yhä useammin hänen mieleensä. Ne olivat asettuneet ikään kuin puolustukseen. Sillä toiselta puolelta tuntui epäilys, ettei kaikki sittenkään ollut oikein.