"Se saattaa vielä tulla tänne, jos jaksamme odottaa", sanoi Juho.
"Odotetaan."
Ääni uusiintui pienien väliaikojen kuluttua. Viimein näkyi jo valkoinen kuukkija kulkevan rauhallisin laukoin hangella. Toisinaan se pysähtyi viheltämään surumielisen säveleensä.
Sillä ei ollut aavistustakaan ihmisten läsnäolosta.
"Minä en ole koskaan sattunut näkemään, vaikka olenkin maalainen.
Tämäpä vasta oli harvinainen sattuma."
"Katsopas nyt!"
Juho vihelsi hiljaa samaan tapaan, ja jänis kohousi takajaloilleen istumaan sekä kääntyi ääntä kohden. Kuitenkin se oudoksui tiellä seisovia ihmisiä ja läksi kuukkimaan metsän varjoisaan pylvästöön.
"Kyllä kai sillä lienee hyvä olla täällä ihanassa luonnossa", sanoi Katri, kun läksivät vielä kulkemaan edemmäksi pitkin metsässä polveilevaa tietä. "Oikein käy kateeksi."
"Kylläpä melkein."
"Vaikka lienee nuo vaaransa silläkin."
He tulivat veräjälle, joka oli pitkin metsälinjaa kulkevassa aidassa.