Tuli vapaapäivä. Ei sanaakaan, kun veturi heitettiin illalla talliin.
Erkki oli epävarma; ehkä Karhula oli jotenkin muuten ajatellut.
Erkki nukkui yönsä rauhallisesti, pukeutui aamulla vähän paremmin ja asettui todellakin nauttimaan tästä ainoasta lepopäivästä, mikä heillä oli ajovuorojen välillä. Aamupäivällä hän kuitenkin lähti tallille katsomaan, olisiko mahdollisesti tuotu joitakin määräyksiä ylimääräisellä junalla lähtemisestä. Jo etäältä hän näki, kuinka pilttuun ovi oli auki, työ parhaassa käynnissä: Karhula pesemässä kattilaa siivoojapoikain kanssa. Lattialla kierteli vesiletku, puhdistusreijistä juoksi likainen vesi koneen alle kanavaan. Karhula itse ohjasi suihkua, kuten tavallisesti, pää kallellaan, leuka rinnalla, märkänä ja likaisena. — Ei silmäystä, ei sanaa. Paine nousi molempien mielissä.
Erkki oli aivan suunniltaan palatessaan tallilta. Häntä harmitti tuollainen menettely. Eikö hänellä ollut suuta sanoa? Vai tahtoiko hän kaikkien silmissä heittäytyä poloiseksi, jonka piti yksin raataa likaisessa työssä, silloin kuin lämmittäjä käveli pyhäpukuisena.
Mutta Erkki ei voinut puolustaa omaakaan menettelyään. Olisi kai ollut hänen velvollisuutensa nuorempana kysyä. — Olisiko todellakin? — Rauhaa ei tullut. Uhkamielinen hän oli ollut, mutta oliko syytä matelemiseen. — "Jos menisin hänen luokseen ja tekisin kerrankin puhdasta jälkeä, puhuisin tyyneesti — tai riitelisin, jos se olisi parempi. Loppu tästä vain pitää tulla, tulkoon sitten miten tuleekin." Mielessä pysähteli, jalat veivät pois päin. Hän karkoitti huonot tuulet ja syventyi lukemalla kuluttamaan aikaansa. — "Kerkiääpä tuollaisia munia hautoa pesän lämpymässäkin."
Lähdettiin matkalle taasen, elettiin yhdeksänvuorokautinen ajo. Mäkeä ylös, alas, eteen, taakse, mutkasta mutkaan, halki kylien, keskellä ihanasti hymyilevän kevätkesän luonnon. Hymyttömin huulin. Syvä äänettömyys: "mökön turkkia paikattiin."
Erkki ei voinut enää entiselläkään huonolla tyyneydellä ottaa vastaan Karhulan luukkuihin ja vedensyöttölaitoksiin kajoamista. Jokainen sellainen teko tuntui kuin ruoskan sivallukselta ympäri kasvoja, ja hän puri hampaansa yhteen, mielessä katkera uhka: vielä kerran tämä laukeaa ja silloin…
Mutta eräs tapa ei ollut tänäkään aikana jäänyt Karhulalta pois: suuren kahvipullon yhteisesti tyhjentäminen. Erkin oli vaikea ymmärtää tätä. Ensimäinen kuppi juotiin Tiperon vahtituvan seutuvilla, mäen korkeimmalla huipulla. Olipa paikkaa vähitellen ruvettu kutsumaan Knorrimäeksi, sillä siinä myöskin kuljettaja Sirola säännöllisesti teki puolikuppisensa. Toinen juotiin Ojakylän tornilta lähdettyä. Samat paikat sopivat paluumatkallakin..
Mutta Erkkiä olivat alkaneet nämä juottelut kiusata. Mitä hän sitä tyrkytteli, joisi itse. Ensin ylimielinen kohtelu, sitten kahvikuppi, aivankuin piiskatulle lapselle piparikakku. Hän oli jo kauvan hautonut mielessään mitä tehdä, nakatako kahvi Karhulan eteen lattialle vai kieltäytyä siivosti ja kohteliaasti.
Noustiin Tiperon mäkeä, kattilassa ankara paine, koneella ankara työ, "hännässä" valtava paino.
Oltiin juuri pääsemässä vastamäestä, ja kun ei ollut erikoista syytä epäillä nousun onnistumista, otti Karhula jo kaapista sokeriastiansa.