— Koeta sitten — jatkoi Anna, samalla kun hän yhä väisti isän kurotettuja käsiä. Isästä tämä leikki oli melkein hauskempaa kuin se tytöstä olikaan. Hän oli unhottanut koko maailman ja ihaili vaan lapsensa naurua ja iloisia kujeita. "Täällä, täällä," huusi Anna ja oli antaantuvinaan kiinni.
Mutta nyt juoksi tyttö alas radalle ja alkoi hyppiä toiselta kiskolta toiselle.
— Sinne et saa mennä! Ei millään muotoa sinne! huusi hänelle isä.
— Täällä et saa mua kiinni! — riemuitsi taaskin lapsi.
Oli, niinkuin sanottu, jo hämy, ja isä, jonka silmiä lyhdyn valo häikäisi, voi tuskin eroittaa tuota pientä olentoa, joka juoksenteli edes takaisin alhaalla radalla.
— Mutta missä olet sitten? — huusi hän hätäisenä.
— Hae!! — vastasi lapsi ja nauraa viruutti.
— Minä suutun enkä enää koskaan leiki Annan kanssa, jos et heti kohta palaja tänne.
— Oh, sinä vaan sanot niin sentähden, kuu et saa mua kiinni.
— Tulehan nyt jo, joudu! Isä antaa sulle piparkaakkua.