— Se ei ole totta. Sinulla ei ole piparkaakkua. Tahdot vaan houkutella minua piilostani pois.
— No niin, mutta kuulethan, ett'en minä salli sun jäädä sinne.
Pikajuna tulee tuossa paikassa kulkemaan tästä ohi.
— Eipä tule, sinä narraat vaan. Tiedänhän minä, että pikajuna jo on mennyt.
— Mutta sieltä tulee toinen.
Vastauksen asemesta Anna yhä vaan huusi: "koeta saada mua kiinni, isä, koeta, jos voit!" Viimein isä huomasi, ett'ei hänelle muu tullut eteen, kun juosta tytön jälessä, joka oli mahdollisimman pian tehtävä, jos mieli saada häntä vaaran suusta poistetuksi. Hän läksi sentähden siihen suuntaan, josta hänen äänensä kuului. Nyt oli jo hyvin pimeä ja Anna väistyi aina isän lähemmäksi tullessa. Tämä kävi yhä levottomammaksi. Suotta hän ei ollut lastaan varoittanut, sillä junaa todellakin odotettiin ja se saattoi jo tuossa tuokiossa saapua paikalle. Kahta kiivaammin hän nyt koki tyttöä tavoittaa ja huusi häntä nimestä, jotta äänensä meni aivan sorruksiin. Mutta pienoinen vastasi vaan sydämellisellä naurulla ja huusi yhä edelleen: "etpä sittenkään mua löydä, isä … koetahan vaan."
Juuri hänen viimeisiä sanoja lausuessaan kuului vihellys. Isälle nousi veri päähän; häntä huimasi. Mikä kamala onnettomuus saattaisikaan nyt tapahtua! Pysäys-paikassa oli jo tavarajuna ja, ell'ei hän oikein vaihettaisi pikajunan kiskoja, törmäisivät ne auttamatta yhteen. Ripeä päätös oli tässä tarpeen, ja kerättyään viimeisetkin voimansa huusi hän kovalla äänellä: "isä on täällä, riennä tänne Anna!"
Onnetoin lapsi! Entä jos se jo olisi liian myöhäistä. Juna lähenee lähenemistään, mutta Anna vaan pitkittää nauruaan, johon höyryveturin huokaukset sekaantuvat. Vaistontapaisesti horjuu isä vahtipaikkaansa ja valmistautuu velvollisuuttansa täyttämään. "Ei toki," huutaa hän raivoisena, "enhän voi tällä tavoin antaa lapseni henkeä altiiksi, mun täytyy kokea häntä pelastaa," ja samalla kun hänen silmänsä kokevat lävistää pimeyden, nähdäkseen, missä tyttö on, huutaa hän uudelleen: "Anna, Anna!"
"Hae, hae!" kuului vastaus. Isä, jonka päässä hiukset nousivat pelkästä kauhusta, oli vähällä heittäytyä lähenevän junan alle, kun samassa se ajatus juolahti hänen mieleensä, että lapsi kenties ei olisikaan sillä radalla, jota juna kulki. Taaskin vaivaten näkövoimaansa keksii hän viimeinkin lapsensa. Niin, tuolla hän seisoo, kurottaen käsiään isälleen; mutta oi! hän seisoo juuri sillä radalla, jota myöten juna tulee vierimään. Miehen olisi tarvinnut vaan vetää kätensä vaihettajasta, ja hänen lapsensa olisi ollut pelastettu. Siitä olisi tosin seurauksena ollut koko joukko kuolleita ja vahinkoa kärsineitä, surevia vanhempia, lohduttamattomia lapsia, mutta pikku Anna olisi kuitenkin pelastettu. Hänet tosin lyötäisiin rautoihin, pantaisiin kovaan vankeuteen, häneltä otettaisiin virka ja hän julistettaisiin kunniansa menettäneeksi! mutta hänen armas lapsensa olisi kuitenkin elossa, hän kasvaisi ja tulisi onnelliseksi.
Juna läheni lähenemistään: hän näki sen lyhtyineen liukertelevan eteenpäin kuin käärmeen. Vieläkin olisi Anna voinut pelastua. Hänen olisi vaan tarvinnut vetääntyä muutamia askeleita taaksepäin, mutta hän jäi liikkumattomana seisomaan, silmät kiintyneinä tuohon eteenpäin vieriävään höyryveturiin.
— Anna, Anna, joudu jo tänne, riennä heti paikalla! — se on minun surmani, jos viivyttelet, — huutaa isä niin kovaa, kuin hän vaan suinkin voi.