Jo huomasi tyttökin, ett'ei isä enää leikkiä laskenut, ja jonkunlainen pelko lienee hänenkin vallannut. Höyryveturin molemmat lyhdyt valaisivat nyt selvemmin. Väristys kävi isäraukalla läpi ruumiin, hän tuskin tiesi, missä oli. Ajatukset ajoivat rajusti toisiaan hänen aivoissaan, ne lensivät vielä kiiruummin, kuin tuo eteenpäin rientävä höyryhepo. Hän muisti nyt entisen nuhteettoman palveluksensa, kuinka hän aina oli tunnokkaasti täyttänyt velvollisuutensa ja pannut sen edestä kaikki altiiksi. Hän oli tuolta etäämpää kuulevinaan tuon kauhean yhteentöyttäyksen, vahingoittuneiden hätähuudot ja kuolevien valitukset. Uhraisiko hän nyt yhden ainoan tähden — ainoastaan pienen tyttösen tähden — niin monta muuta ihmishenkeä, riistäisikö hän laiminlyömisellään lapset kenties kuinka monelta isältä. Hänen päätänsä huimasi, kylmänhiki valui hänen otsaansa pitkin. Parin sekunnin kuluttua oli kaikki jo ratkaistuna; joko surmaisi tuo julma höyryveturi hänen pienen Annansa tai useita muita. Mitään kolmatta tässä ei voinut ajatellakaan, ell'ei ihmeitä tapahtuisi.
Velvollisuuden-tunto sai isässä kuitenkin voiton. Tavan-mukaisesti hän siis tarttui vaihtajan rauta-kankeen. Isän toivottomuus sai väistyä sotamiehen uskollisuuden edestä. Hän asettaa vaihtajan kohdalleen. Juna menee kauniisti oikeaan rataan, kiitää asemahuoneen ja odotetun tavarajunan ohitse, ja poistuu vihellyksellä, joka isäraukan korvissa soi kuin ilkkuva riemuhuuto, ja katoaa viimein yön pimeyteen.
Hämmästyneenä, ahdistetulla sydämellä seisoi hän nyt siinä vapisevin jaloin ja tuijottavin silmin, pitäen kädessään vielä sitä rautaa, jolla hän mielestään oli kauheasti surmannut oman lapsensa. Viimein puhkesi hän epätoivoisena huutamaan: "nyt on minun vuoroni kuolla!"
Toinen juna oli nyt tulossa. Hän ottaa kolme askelta eteenpäin, asettaa kätensä ristiin rinnan yli ja horjuu. Kimeä vihellys kuuluu. Melkein tunnotoinna tarttuu hän kuitenkin uudelleen rautakankeen ja vaihettaa tämänkin junan oikeaan rataansa.
Sittenkuin hän tämän oli tehnyt, kuulee hän äkkiarvaamatta takanaan rakastetun äänen, suloisemman kuin iloisin soitto. Hän kääntyy. "Paha isä, kun ei tahdo leikkiä Annansa kanssa," kuului ääni, ja samassa oli pienoinen kietonut kätensä isänsä polvien ympäri. Äkkinäisellä liikunnolla tarttuu isä lapseen, painaa häntä sydämelleen ja rientää jälleen saadun aarteensa kanssa vahtihuoneesen.
Siellä asetti hän tytön laattialle, otti lampun käteensä ja tarkasti häntä. Se oli tosiaankin Anna, hänen pikkuinen rakas lapsensa! Niin suurta onnea ei hän kuitenkaan voinut kantaa. Hän pyörtyi ja kaatui maahan tytön eteen, joka siitä pelästyi ja alkoi itkeä.
Samassa silmänräpäyksessä palasi äiti asialtaan. Hän oli jo tuntenut tyttönsä äänen, tämän huutaessa: "äiti, äiti, minä niin pelkään."
— Mitä sinä pelkäät? Onko jotakin tapahtunut?
— Niin, kun isä, — katso tuolla! Hän äsken kaatui.
Kun vaimo näki miehensä tunnotoinna makaavan laattialla, kiiruhtaa hän apua huutaen lähemmäksi, ja kylästä rientää nyt väkeä saapuville. Kylänlääkäri tulee myöskin. Hän avasi suonta ja isäraukka tuli jälleen tuntoonsa.