—En minkäänlaiseksi. Minä, näes, en ajattele sitä ollenkaan. Mitä se hyödyttäisi? Eihän tulevaisuudestaan kukaan ihminen tiedä mitään. Ottaa päivän vastaan semmoisena kuin se tulee, nauttii hetkestä silloin kuin voi. Jos tuntuu tukalalta, niin koettaa kestää ja toivoo iloisempaa aikaa.
—Mutta eikö sinusta elämä kaiken tämän ohessa tunnu hirmuisen tyhjältä ja tarpeettomalta?
—Entä sitten? hän naurahti. Minä en missään tapauksessa kadehdi niitä ihmisiä, jotka pitävät itseään välttämättöminä maailman pylväinä.
En osannut taaskaan puhua mitään.
—No, Liisi? hän kysyi hymyillen.
—Mitä niin?
—Minä odotin suurenmoisia vaikutuksia, kun ilmoittaisin sinulle tänlaisia asioita. Mutta sinä istut siinä vaan kylmänä ja välinpitämättömänä.
—En kylmänä enkä välinpitämättömänä, Agnes.
—Mutta sinä et pyörry etkä raivostu. Olet kenties pikkuruisen hämmästyksissäsi korkeintaan.
—Agnes, koko juttu on varmaankin perätön. Sinä vaan tahdoit koettaa, millä tavalla sen ottaisin.