—En. Minusta kaikki semmoinen on vaan pelkkää naivisuutta.
Jäin sanattomaksi. Nuoko minun parhaimmat, pyhimmät tunteeni—pelkkää naivisuutta, jolle kehittyneet ihmiset pilkallisesti nauroivat?
Käänsin silmäni pois. Minua sekä harmitti että hävetti. Vaistomaisesti olisin tahtonut häntä vastustaa, mutta se kait oli vaan loukattua itserakkautta. Tiesinhän entisestään, että Agnes jo koulussakin oli minua etevämpi ja älykkäämpi, mitä sitten nyt, kun hän oli matkustellut ja vuosikausia oleskellut suuressa maailmassa. Vapaasti oli hän saanut edistyä ja laajentaa näköpiiriään, sillä välin kuin minä elelin pikkukaupungin tukehuttavassa ilmassa ja jäin auttamattomasti jäljelle.
Agnes keskeytti mietteeni.
—Sinä kuulut olevan naimisissa? hän kysyi.
—Olen.
—Mikä sinun nimesi nyt onkaan? Liisi—?
—Reijola.
—Aivan oikein. Liisi Reijola. Miehesi on—?
—Asijoitsia.