—Niin, niin—olenhan sen kuullut. Minä en ole muuttanut nimeä. Olen yhä edelleen Agnes Werther. Noo, sinulla tietysti on lapsiakin. Kuinka monta?
—Kolme.
—Ooh! Poikiako ovat vai tyttöjä?
—Kaksi tyttöä, yksi poika. Antti on vanhin, hän on jo täyttänyt neljä vuotta. Et usko, kuinka hän on viisas, puhelee ja kyselee ihan kaikkea, ettei saa muuta tehdä kuin selvittää—
Mieleni kerrassa virkistyi, kun pääsin puhumaan lapsista.
—Anttiko hänen on nimensä! Miksi juuri Antti?
—Kun se on niin puhtaasti suomalainen nimi. Ja kun miehenikin on Antti.
—Ahaa,—ymmärrän, nimi täytyy olla ennen kaikkea suomalainen. No, ja tytöt? Heistä toinen arvatenkin on Kaisu ja toinen Liisu?
—Etpäs nyt arvannut oikein, nauroin minä, vaikka kyllä hoksasin pilkallisuuden hänen sanoissaan. Vanhempi tyttöni on Aino ja nuorempi Lyyli. Hän on vasta seitsemän kuukauden, mutta osaa jo sanoa "isä" ja "äiti"—ei ihan selvään vielä, vaan sinne päin kumminkin: "itä", "äätä" siitä tulee—mutta "pullaa" hän jo lausuu aivan puhtaasti.
Agnes kuunteli kertomustani ja naurahteli.