Antti astui pari kertaa lattian yli, mitään virkkamatta. Mutta Agnes heilautti päätään ylimielisesti, hänen kasvonsa osoittivat selvästi, kuinka varma hän oli vallastaan.
Jo pysähtyi Antti, nojautui tuolin karmiin ja katsoi Agnesia suoraan silmiin. Uteliaana odotin hänen vastaustaan.
—Te erehdytte. Minä en muuttuisi.
—Ettepä uskalla lyödä vetoa.
—Mitä se hyödyttäisi? Minulla ei kumminkaan ole aikaa eikä halua antaantumaan turhanpäiväisiin koettelemuksiin. Semmoinen lapsellisuus olisi jo yksi askel muuttumiseen.
Siinä oli, tiesinhän sen!
Eikö Agnes liene tullut hiukan hämilleen, vaikk'ei hän tahtonut sitä näyttää. Tosin hän nauroi, mutta se tuntui minusta olevan tällä kertaa enemmän tehtyä naurua. Sitten hän äkkiä herkesi totiseksi!
—Mutta kuulkaa!
—Kyllä?
—Entä jos—? Jos te muuttuisitte täällä omassa pesässännekin, täällä pikkukaupungin turvallisuudessa. Mitä silloin sanoisitte? Jos te yht'äkkiä, kesken tukevia periaatteitanne—heräisitte ja löytäisitte itsenne: vallan toisena ihmisenä?