Anttia oli tätä ennen aina pidetty epäkohteliaana. Ei häntä siitä soimattu, hyväntahtoisesti hänelle vaan naurettiin, sillä se pantiin kaikki hänen jörömäisen luonteensa syyksi.
Agnesin vaikutuksesta hän suli ja muuttui toisenlaiseksi. Entä sitten? Olihan se vallan luonnollista. Miksi sitä ihmettelin? Ja miksi paheksuin?
Kevyesti he jatkoivat puhetta. Minä en enää voinut niin tarkkaan seurata, sillä korvani humisivat ja käteni värisivät niin, että oli vaikea hallita.
—Olenpa minä lapsellinen, olenpa aika hupakko, sanoin itselleni.
Ei apua. Korvat vaan humisivat ja kädet värisivät.
Viimein näytti Agnes huomaavan minut.
—Pikku Liisi—sinä, tietysti, teet meille seuraa tänä iltana.
Ponnistin kaikki voimani, saadakseni ääneni levolliseksi.
—Enhän minä osaa ratsastaa.
Jopa muisti Anttikin minua. Kääntyi koko ruumiillaan minun puoleeni.