Minä koetin hymyillä. Koetinpa vielä katsoa häntä silmiinkin.
Hän nähtävästi rauhoittui.
—Sinä olet minun oma rakas vaimoni. Aina hellä, aina kärsivällinen ja aina hyvä.
Ja hän painoi lämpimän, pitkän ja pehmeän suutelun huulilleni.
Sydämmeni heltyi äkkiä. Minun oli vaikea estää kyyneliä nousemasta silmiini. Pyrin irti hänen syleilystään.
—Lyyli raukka kylmettyy.
Mutta hän ei päästänyt, ennenkuin oli vielä monet kerrat suudellut minua ja senkin jälkeen hän yhä uudelleen hyväili ja silitteli päätäni.
Hän oli tavattoman hellä ja sydämmellinen, mieleni suli täydellisesti, en tuntenut enää vähääkään katkeruutta. Mutta minun täytyi kääntää kasvoni pois, sillä kyyneleet yhä tunkivat esille.
—Ehkä sinulle onkin terveellisempää, kun pääset ajoissa nukkumaan. Ja kuulehan, me ratsastamme täältä ohitse, niin saat sinäkin nähdä meitä. Pidä varalta, noin neljännestunnin kuluttua me ainakin olemme jo liikkeellä.
—Kyllä.