En virkkanut mitään, vereni vieläkin kuohuivat, lehti rypistyi sormieni välissä. Mutta yhtäkaikki kuului ääni povessani, joka sanoi, että hän oli oikeassa, että käytökseni oli ollut tavaton ja kummallinen. Koetin sen vuoksi taltuttaa mieltäni, minkä voin.
Antti katsoi kelloaan.
—Nyt on aika lähteä. Tuletko mukaan?
Kestin hetkisen sisällistä taistelua, ennenkuin hiljaisella äänellä vastasin.
—Tulen.
—Menemme sitten hakemaan neiti Wertheriä. Hän odottaa.
Huomasin, ettei hän tahtonut voida sitä aivan huolettomasti sanoa. Mutta sen epäröimisen vaikutti ehkä minun äskeinen mielenpurkaukseni. Hän varmaan katsoi sen lähteneen luulevaisuudesta.
Kenties hän ei ollut niin väärässä? Jospa vastoin tahtoani luulevaisuus sittenkin kyti sieluni pohjassa?
Häpesin ja halveksin itseäni. Minun täytyi tukehuttaa se tunne, täytyi repiä se itsestäni pois juuria myöten.
—Ehkäpä lähdetkin sitten edeltä, sanoin, sillä minä tahdoin näyttää, että olin vapaa epäilyksistä.