Kiinni purtujen hampaiden välistä se tuli, tukahtuneena, kumeana huohotuksena, jossa oli sekä raivoa, että valitusta, oli uhkaa, syytöstä ja—rukousta.
He eivät kuulleet, he vaan puhelivat.
Mistä riitti heillä niin paljon keskusteltavaa?
Väistyin etemmäksi penkille, että saatoin nähdä heidät purjeen toiselta puolen.
Yhä samassa asemassa, sama hempeys Agnesin kasvoissa, sama ilmeinen ihailu Antin silmissä.
Minua ei muistettu eikä kaivattu. Olin täällä vallan tarpeeton. Tiettyä se! Miksi olin tänne lähtenytkään? Olisihan minun pitänyt jo edeltäpäin tämä ymmärtää ja arvata.
Minä musersin heidät silmilläni, iskin heihin katseen terävän kuin miekan.
He eivät mitään nähneet. Agnes nauroi heleästi, Antti oli sanonut jotain hupaista.
Naurakaa te vain! Naurakaa ja iloitkaa! Mitäpä teitä minun tuskani liikuttavat….
Hurja ajatus lensi päähäni.