Jos heittäytyisin järveen—? Eiköhän Antti silloin heräisi hurmauksestaan? Eiköhän omatunto häntä löisi?
Ja eikö hän sitten surisi ja katuisi? Vanhat muistot elpyisivät, hän kaipaisi uskollista puolisoaan, kaipaisi lastensa äitiä. Nämä uudet vaikutukset haihtuisivat, syvemmät, juurtuneemmat tunteet ottaisivat vallan.
Kumarruin laidan yli ja katsoin alas. Vesi lainehti, aallot nousivat ja laskivat, vene viilteli niiden ohitse.
Ei se olisi kuin hetken työ—? Ja sillä kertaa heidän ilonsa tuolla taukoaisi.
… Mutta lapsi-raukat kotona? Enkö heitä enää milloinkaan näkisi? Mitä he, pienet, sanoisivat, kun äiti ruumiina tuotaisiin takaisin?
Käänsin silmäni pois huumaavasta syvyydestä ja tartuin molemmin käsin ohauksiini kiinni.
Hyvä Jumala, olinko menettänyt järkeni? Kuinka saattoivat moiset ajatukset tunkea mieleeni?
Taaskin kajahti korviini nauru tuon valkoisen, suuren purjeen toiselta puolen. Ja se nauru kosketti kipeästi korviani, hermojani, sydäntäni, koko olemustani.
Avuttomana häilyivät silmäni ympäri. Olimme tulleet Toivolan kohdalle ja minä älysin pienen höyryveneen, joka matkalla kaupunkiin päin, suunnitti kulkuaan laiturille. Siinähän minulle pelastus!
—Antti….