Mieltäni karvasteli; koetin pidättää nyyhkytyksiäni, äänettömänä heitä vaan hyväilin. Ja sitä tehdessäni valitti ajatukseni:
—Isä on meidät hyljännyt, teidät ja minut. Hänelle on vieras nainen mieleisempi meitä. Me olemme jääneet orvoiksi….
Voimani olivat lopussa. Pyysin Mariita viemään lapsia ulos kävelylle, että saisin rauhassa levätä.
Mielenliikutuksesta uupuneena vaivuin tosiaankin hyvään, rauhalliseen uneen, jota lienee kestänyt tunnin tai puoli. Kun siitä heräsin, olin levollisempi. Lapset olivat vielä poissa, huoneissa oli hiljaista, valoisata, aurinko paistoi vinosti sisään uutimien lävitse.
Äskeiset tapahtumat asettuivat heti kohta eteeni. En tahtonut voida niitä uskoa tosiksi ensi aluksi. Oli kuin pahaa unta. Minäkö vähällä heittääntyä järveen? Minäkö heidät jätin, läksin kesken pois?
Ja tuo raivokas viha, suru? Oliko niihin minkäänlaista syytä?
Nyt kun virkistyneillä voimilla asiaa ajattelin, näin sen peräti toisessa valossa. Antti uskoton? Kevytmielisesti ihastunut outoon naiseen, jota hän vaan muutaman kerran on nähnyt? Antti, vakavaluontoinen, rehellinen Antti?
Mahdotonta, tuiki mahdotonta! Mutta sinä olit järjetön ja sietäisit juuri—
Häpesin itseäni, päätin heittää koko jutun mielestäni ja ryhtyä johonkin tositoimeen. Tempauduin pystyyn ja läksin ulos vilpoiseen ilmaan. Siellä seisoin portailla ja katselin, eikö lapsia näkyisi tulevaksi.
Pihassakin oli kaikki entisellään. Joka kohta oli paikoillaan. Tuolla Hartmanin asunto, ikkunoineen, kuistineen, tuolla tuparakennukset ja kaivo sitä likellä. Tuolla puutarhan aita, tuolla portti. Vanhaa tuttua kaikki, yksin hiekkakin maassa.