—Onko sinulla ollut täällä ikävä, Liisi?
Hän aikoi kietoa kätensä ympärilleni. Mutta minä viskasin sen pois, otin askeleen taakse päin, mittailin häntä kiireestä kantapäähän ja katsoin sitten suoraan hänen silmiinsä, uhkaavalla, kylmällä, karkoittavalla katseella.
—Elä tule minua lähelle!
—Noh? Mikä nyt on?
—Mikä? Sinä vielä kysyt. Luuletko minua niin typeräksi, etten mitään huomaa? Kuinka olet sinä käyttääntynyt minua kohtaan näinä päivinä? Ensiksikin ihastut vieraasen naiseen, antaannut hänen leikkikalukseen, ja julkeat minun läsnäollessani—
—Sinä olet mieletön.
—Minä en ole mieletön, vaan sinä—sinä itse. Sinä, joka siihen määrään voit unhottaa itsesi—Ah, kuinka minä halveksin sinua!
—Lopeta, Liisi!
—Niin teenkin—niin olen jo tehnyt. Meidän välillämme on kaikki lopussa … sillä minä en ikinä voi antaa sinulle tätä anteeksi … en unhottaa ikinä. Enkä häpeä enkä kadu mitään maailmassa niinkuin sitä, että sinuun olen koskaan luottanut. Etten ymmärtänyt, kuinka vähästä arvosta kaikki sinun kehutut periaatteesi olivat. Ja sinun vakavuutesi, sinun kauniit puheesi—? Sanoja vaan, ei muuta—
—En totisesti tunne sinua enää. Tahtoisitko lähteä pois huoneestani ja jättää minut rauhaan?