—Rauhaan pääset minun puolestani. Pääset—ijäksi!
Minä läksin ja suljin oven. Omaan huoneeseni saakka pakenin. Siellä vaivuin sohvaan.
Ruumiini vapisi, sydämmeni löi, vereni kuohui. Olin pakahtua.
Puristin käteni ristiin ja istuin siinä liikkumattomana, huohottavana, värisevänä,—en tiedä, kuinka kauvan.
Tuntui, kuin olisi kaikki pysähtynyt—koko elämä jähmettynyt siihen paikkaan.
Kun ajatukset pääsivät hiukan selvenemään mielen myrskystä, että vähitellen aloin käsittää, mitä oli tapahtunut, tunsin ensin erinomaista tyytyväisyytta itseeni. Olinhan esiintynyt ylpeänä, voimakkaana, ankarana, olin musertanut hänet silmilläni ja sanoillani, koko olemuksellani.
Näin edessäni kaikki vaihtelevat ilmeet Antin kasvoissa. Ensin ne osoittivat ainoastaan hämmästystä, sitten kummastusta, epäilystä, suuttumusta.
—En tunne sinua enää, hän sanoi.
Sen uskon. Hän luuli minua kykenemättömäksi itsepuolustukseen, luuli huoletta saavansa polkea oikeuksiani jalkojensa alle. Nyt tuli näkemään erehdyksensä. En ollutkaan semmoinen raukka, jona hän minua piti.
Seuraukset tiesin: välimme oli auttamattomasti rikottu. Meidän tulisi tavalla tai toisella ottaa laillinen avioero. Sitten jäisin minä yksin lasten kanssa….