—Tuntuupa oikein helpolta nyt, kun kaikki on valmiina ja tietää pääsevänsä pois taas.
—Mihin sinä nyt lähdet, Agnes? Ethän ole sitä vielä sanonutkaan.
—Pietariin, lapsi kulta. Taikka oikeastaan Pietarin kautta Italiaan.
—Yksinäsi?
—Yksinäni? En—en yksinäni.
Hän istui peilin edessä ja poltteli otsakiharoitaan. Peilissä näin hänen omituisesti hymyilevän noita sanoja lausuessaan.
—Miksi naurat?
—Enhän minä naura. Taikka nauroin minä vainenkin. Nauroin kuin ajattelin, minkä vaikutuksen mahtaisi sinuun tehdä, jos kertoisin sinulle jotakin.
—Mitä sinä kertoisit? Koskeeko se Anttia?
Mieleni jäykistyi sitä kysymystä tehdessä ja sen Agnes huomasi, sillä hän kääntyi äkkiä päin, katsoi minuun ensin kummastuneena, sitten nauroi.