—Ei, mutta Liisi, sinä olet kuin oletkin mustasukkainen. Jopa sitä epäilinkin eilen. Ah, mitähän ajatuksia tuossa sinun pikku päässäsi kumminkin lienee liikkunut näinä päivinä? Minua huvittaisi tietää. Liisi kulta, kerropas suottakin—
—Pyydän, Agnes, elä laske tuonlaista leikkiä. Sinä erehdyt—
—Ahaa—joko meillä taaskin on tuo tekopyhä pohjoismaiden nainen esillä? Sinä et mahda tunnustaa totuutta itsellesikään? No, sama se. En tahdo nyt olla ilkeä, koska teit minulle niin suuren palveluksen äsken ikään. Päätämme siis, ettet sinä lainkaan ole mustasukkainen, ettei semmoinen voisi tulla kysymykseenkään, koska sinä täydellisesti luotat Anttiin ja koska olisi suorastaan mahdotonta, että semmoinen mies kuin Antti milloinkaan maailmassa unhottaisi velvollisuutensa.—Mitä nyt?
—Hyvästi. Minä lähden pois.
—Ei, Liisi, sinä et lähde. Näes, minä jo vaikenen. En puhu niistä enää mitään. Istu pois, elä ole vihainen. Se, johon äsken viittasin, ei koskenut Anttia lainkaan, voit olla aivan huoletta. Sinun täytyy jäädä, Liisi. Kuinka—vihassako me nyt eroisimme? Ajattele, me luultavasti emme tämän jälkeen näe toisiamme milloinkaan. Jääthän sinä? Minä sinulle lupaan jotain.
—Mitä tuo olisi?
Vihani oli taaskin ohitse. Hän oli niin viehättävä, osasi niin erinomaisen suloisesti mielistellä.
—Minä kerron sinulle sen asian.
—Olen tosiaan utelias.
—Pöydässä vasta, kun olemme ensin saaneet lasin viiniä.