—Mies?
—Tietysti mies. Mutta minkätähden sinä näytät noin onnettomalta, Liisi hyvä?
Hän nauroi vakavuudelleni.
—Elä välitä minusta, jatka vaan.
—Tuo ystäväni on äärettömän rikas ja ylhäinen. Hän on hyyrännyt minua varten kesävillan Milanoa lähellä erinomaisen ihanalla paikalla.
—Ja hänen kanssaan sinä matkustat? sain minä vielä kysytyksi.
Agnes nyökkäsi myöntäväisesti, käänteli salvettia polvellaan ja katseli minua välinpitämättömästi hymyillen.
Kiusalliset aavistukset painoivat minua. Tuntui kuin olisi raskas taakka ollut hartioillani ja kuin olisin vajonnut kokoon sen alla. Hän oli kuitenkin lapsuuteni toveri, muistin hänet tällä hetkellä niin elävästi semmoisena kuin hän siellä istui luokalla omalla paikallaan, toisen rivin reunassa keskikäytävän luona. Näin nuo viattomat, tummanruskeat silmät, jotka uskollisen tarkkaavaisina aina olivat opettajaan kiinnitetyt. Ja tuoko nyt tuossa edessäni oli sama Agnes?
—Tietysti te menette avioliittoon?
—Avioliitto ei tule kysymykseen, sillä hän on—naimisessa.