—Ja te kumminkin—?
—Ja me kumminkin—! hän hymyili. Muista nyt, Liisi, mitä äsken sanoin.
Me olemme erilaisia, sinä ja minä.
—Mutta, hyvä Agnes, oletko sinä onnellinen?
—Mikä kysymys!—Sano ensin, oletko sinä onnellinen?—Taikka onko ylipäätään kukaan ihminen onnellinen? Ei! Minä vakuutan sinulle, ettei kukaan ole. Jos joku luulee joskus olevansa, huomaa pian, että hän siinä surkeasti pettyi.
—Onnettomuutta on kumminkin monenlaista.
—Eikös mitä. Perinpohjin se on aina samaa.
—Agnes hyvä, eroa siitä miehestä. Elä lähde hänen kanssaan mihinkään.
—Tahtoisitko, että jäisin tänne? hän kysyi.
Minun täytyi luoda silmäni alas. Häpesin, sillä hän varmaankin huomasi, etten millään tavalla olisi suonut hänen jäävän.
—Kyllä syntyisi sekamelskaa, hän nauroi. Minä ehdottomasti laittaisin kaikki teidän parhaimmat miehenne päästä pyörälle. Sehän olisi ainoa hauskuus, mikä minulle täällä olisi tarjona. Ja ennen pitkää siihen leikkiin kumminkin kyllästyisin.