MIKKO. No, joko viimeinkin!
KORTESUO. Emme pane enää vastaan, ei Johannes enemmän kuin minäkään. Heti kun entinen kuulutus on purettu, saat mennä hänen kanssaan pappilaan. Koetetaan pitää koko tuo onneton juttu salassa edeskinpäin, jos mahdollista. Johanneskin lupasi olla siitä puhumatta.
MIKKO. Kas niin! No sittenhän on kaikki hyvin. Kävi juuri niinkuin minä sanoin. Olisitte vaan heti uskoneet minua, niin vähemmällä ikävällä olisi päästy. Mutta kaks' niistä. Pian ne unohtuvat, eikös niin?
KORTESUO. En luule, että unohtuvat. Hautaan tämä kolahdus minut vie, en minä tästä enää toinnu, sen saatte nähdä. Kuinka sitä tänlaisessa alituisessa pelossa jaksaisi elää?
MIKKO. Mitäs pelättävää teillä on? Johannes jos lörpöttelisikin, niin kuka uskoo semmoisia juttuja? Ja millä hän ne näyttää toteen? Ei hänen ole hyvä mennä niitä levittelemään. Selitetään, että hän vaan vihasta, kun Anna Liisa antoi rukkaset.
KORTESUO. Se tietopa kumminkin painaa. Enhän minä tästä puolin enää voi ihmisiä silmiin katsoa.
MIKKO. Joutavia! Tapahtunut, mik' on tapahtunut, mitä sillä mieltänsä rasittaa. Ei se mihinkään hyödytä.
KORTESUO. Kun pääsisi edes tämän päivän ohi.
MIKKO. Miksi juuri tämän päivän? Niin—heitähän kuulutetaan ja tänne on käsketty vieraita! (Viheltää.) Kuinkas siitä pulasta päästään?
KORTESUO. Ajateltiin, ettei virketä purkauksesta vielä mitään. Otetaan vieraat vastaan ja ollaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Päästäisiin sillä tavoin vähemmällä hälinällä.