ANNA LIISA. Niin tulevassako elämässä? En tiedä—. Mutta pois täältä. Pois, pois! Täällä olen tehnyt vaan syntiä. Olen häväissyt itseni ja muut. Eikä minulla ole täällä enää jalansijaa. Kaikki hylkäävät, kaikki vihaavat. Minä olen kuin kuivettunut oksa puussa, tai rikkaruoho pellossa. Ei minusta ole iloa eikä hyötyä kenellekään. Voi, äiti, voi että estitte minua hukkumasta. Nyt olisi kaikki ohi, ja te olisitte minusta päässeet.
KORTESUO. Elä, elä puhu semmoisia. Ei sinua kukaan vihaa. Ei tarvitse koko asiasta puhuakaan tuon koomin, kun vaan lupaat, ettet mene järveen etkä muulla tavalla lopeta itseäsi.
MIKKO. Ilon päiviä me vielä vietämme yhdessä, Anna Liisa,—semmoisia, ettei niitä monella olekaan. Minä kun vien sinut vihille ja pidän oikein hyvänä, niin takaan, että kuoleman halu mielestä pakenee.
ANNA LIISA. Ei se pakene. Äiti, päästäkää minut pois, päästäkää. En minä saata elää. Jos ihmiset antavatkin anteeksi, niin ei anna Jumala.
RIIKKA. Antaa! Ole varma siitä, että antaa. Vielähän sinä elät armon ajassa.
ANNA LIISA. Mitä hän sitten minulta vaatii? Olen itkenyt ja rukoillut, olen madellut hänen jalkojensa juuressa. Mutta yhtä ankara hän on vihassaan. Mitä pitää minun tehdä, että syntini poistettaisiin? Sanokaa, äiti!
RIIKKA. Rukoile, että Jumalan pyhä henki valaisee mieltäsi. En minä osaa sinua neuvoa, lapsi raukka.
ANNA LIISA (hiljaa ja harvaan; katsoo ylös päin). Jumalan pyhä henki?
KORTESUO. Se ei suinkaan käske sinua itsemurhaa tekemään.
ANNA LIISA. Ei, ei! Ei käskekään.—Äiti, nyt lankesi taivaan valo sieluuni! Nyt—tiedän, mitä minun tulee tehdä, että saan armoa ja anteeksiantamista.