ANNA LIISA. Niin tulenkin, isä. Juhlapuvussa ja iloisella mielellä.
Hyvästi siksi! (Menee.)
RIIKKA. Minäkin menen samalla ottamaan toiset vaatteet. (Menee.)
MIKKO. Hyvästi, hyvästi! Elä ole kauvan poissa.—Hän oli jo kuin toinen ihminen. Näittekö kuinka hänen silmänsä loistivat?
JOHANNES. Niin—ei häntä suinkaan enää suru painanut.
MIKKO. Ennenkuin päivä on lopussa, saan minä hänestä viimeisetkin huolet haihtumaan. Uskotteko sen?
JOHANNES (katkerasti). Paljon mahdollista. Eihän tässä enää tiedä, mitä odottaa.
MIKKO. Sinä, Johannes, taidat olla minulle vielä nyreissäsi eilisestä? Elä viitsi! Ei minullakaan enää ole mitään sinua vastaan, kun kerran sain omani takaisin. Mutta Anna Liisasta en olisi luopunut, en millään mahdilla.
JOHANNES. Sen kyllä osoitit!
MIKKO. Niin, niin! Te minut pakotitte menemään vähän liian pitkälle. Mutta ei se mitään. Annetaan niiden unehtua ja painua. Ollaan iloisia kaikin miehissä tänä iltana.
HUSSO (tulee sisään). Onko se totta, mitä Riikka suihkasi minulle korvaan sivumennessään?