ROVASTI (nousee, kiivastuu ja lyö nyrkkiä pöytään). Pois! Häntä ei saa häiritä, minä sanon!—Nyt voitte alkaa!
ANNA LIISA. Olen tehnyt suuren synnin, jonka minun nyt täytyy tunnustaa. Tähän saakka olen sen kavalasti peittänyt kaikilta ihmisiltä, päästäkseni häpeästä ja rangaistuksesta vapaaksi. Mutta ei se peittäminen ole minua onnelliseksi tehnyt.
ROVASTI. Ei varmaankaan. Sisällinen tuska oli sitä suurempi, eikö niin?
ANNA LIISA. Se oli niin suuri, että sitä tuskin jaksoin kantaa.
Omantunnon vaivat eivät antaneet minulle hetkeksikään lepoa.
ROVASTI. Rohkeutta vaan, lapseni! Mikä oli synti, jonka teit?
ANNA LIISA. Neljä vuotta sitten synnytin lapsen, metsässä tuolla, ja minä, poloinen, tapoin hänet.
RISTOLAN EMÄNTÄ. Herra Jumala!
HEIMOSEN EMÄNTÄ. Anna Liisako?—Tappanut lapsensa?
MIKKO. Minusta on kummaa, että sairaan ihmisen houreita kuunnellaan ja pidetään täytenä totena.
HUSSO. Elkää, hyvät ihmiset, uskoko häntä. Kyllä hän ottaa sanansa takaisin jo huomenna, kun on saanut yönsä nukkua.