FANNY. Olisi antanut olla tulematta sitten. Mitää hän nyt ajattelee tästä! Voi sentään!
ROUVA PENTTINEN. Niin? Etköhän rupea itkemään kuin hyvästäkin asiasta. Siinä sen näet, Riikka,—mitä minä jo sanoin! Eihän tämä taaskaan ole hänelle mieleen. Kumma tyttö. Ei ymmärrä omaa etuaan.
RIIKKA. Hupsuhan työ ootta, Vanny neiti. Pappanno teille kosioita hommoo ja työ siitä vaan pahottelette. Kiitteehän teijän tok' pitäisi.
FANNY. Mitä hän oli vastannut? Tiedättekö, äiti?
ROUVA PENTTINEN. Äiti ja äiti! Aina vaan äiti. Etkö sinä milloinkaan opi sanomaan pappa ja mamma? Ihme ja kumma! Paremmissa ihmisissä ei kukaan sano äidiksi, mutta sinä siitä tavasta et pääse, vaikka olet kauppiaan tytär. Niin juuri: oikean kauppiaan tytär, etkä minkään hampuusin. Käynyt lisäksi koulut, vihon viimeisetkin ja lukenut ranskat, saksat—niin pitäishän tuota nyt kielen kääntyä sen verran, että saisi sanotuksi pappa ja mamma. Jos silloin ennen—kun oltiin köyhiä vielä—mutta nyt! Kauppias Penttisen tytär ja sanoo: isä, äiti! Hyvät ihmiset, johan sille harakatkin nauravat.—Niin mitäkö hän vastasi? Kiittänyt oli vaan ja pokkuroinut ja ollut niin aarttia, että pois tieltä.
RIIKKA. Sommoo nähä, mitenkä hän sitten illalla teille pokkailoo. Herra jesta, jos vielä tänä kevännä soataisiin kihlajaiset ja heäät! Voi, ihmettä!
FANNY. Heretkää nyt, Riikka—
ROUVA PENTTINEN. Se ei ole mitään mahdotonta. Vanny on kaunis tyttö— minä luulen, että eiköhän liene Spruuper jo katsellutkin häntä niillä silmin.
FANNY. Eikä ole! Voi, mamma hyvä—
ROUVA PENTTINEN. No, no saammehan sitten nähdä. Mutta niinpä oli Wellmanikin sanonut, ettei ole koko kaupungissa niin sievää tyttöä kuin meidän Vanny.