PENTTINEN. Kuinka kauvan sinä tulisit laiskana olemaan? Minä sinut naitan tuota pikaa—
FANNY. Pappa—!
PENTTINEN. Niin, niin! Saatpa nähdä, kun sinä vaan koulusi lopetat, niin täällä on sulhasia kuin kirjavia kissoja ympärillä, että on kait vara valita—
ROUVA PENTTINEN. Siellä, Pöllismäellä, siellä et saisi miestä ikinä.
Tuskin lienee ainoatakaan herraa koko seudulla.
FANNY. Mitä minä niistä herroista—
ROUVA PENTTINEN. Herra siunaa—vanhaksi piiaksiko sinä sitten aijot jäädä? Kun hautaantuisit sinne sydänmaalle! Ei, Vanny, sinua ei vaan ole sitä varten kouluutettu, että sinusta vanha piika tehtäisiin. Ei ensinkään, niin paljon kuin tiedät. Johan sille nauraisivat kaikki ihmiset, ja Lintemanska kun pääsisi ilkkumaan.
FANNY. Opettajattarena voisi tuntea itsensä hyvin onnelliseksi.
ROUVA PENTTINEN. Mitä onnelliseksi! Ole hupsimatta tyhjää.
PENTTINEN. Tokko se Vanny tietääkään, kuka tänne tulee tänä iltana?
ROUVA PENTTINEN. Johan minä kerroin. Mutta luuletkos, että se oli hänelle mieleen? »Minkätähden, voi minkätähden käskettiin. Itsestään hänen olisi pitänyt tulla ensi kerran.» Semmoiset kiitokset siitä sait.