PIRKKO (polvillaan penkillä, aukaisee ikkunan ja kurkistaa ulos). Ne olivat äsken alhaalla, aitan luona. Ja siellähän ne puhelevat vielä nytkin. Eikä näy Hussoa, ei mailla eikä halmeilla. Saat olla ihan rauhassa, kun minä olen luvannut pitää hänestä huolta. (Heiluttelee jalkojaan ja kurottelee yhä ikkunasta ulos.)
ANNA LIISA (itsekseen). Perjantai—lauantai—sunnuntai! Kun vaan nämä kaksi päivää menisivät onnellisesti ohi,—en sitten enää pelkäisi. Ei hän sitten enää—kun kerran olen kuulutettu. Nämä päivät vaan—nämä kaksi päivää!
PIRKKO (vetää ikkunan kiinni). Mitä sinä siellä löpiset?
ANNA LIISA. Ilman minä vaan—itsekseni. (Menee taaskin luomapuille.)
PIRKKO. Sinäpä soma, kun puhelet itseksesi. Minunkin pitäisi totutella.
Sinä kun menet pois, ei ole enää ketään, jolle saisin näin rupatella.
Voi, sentään! Kyllä minulle tulee sinua ikävä, Anna Liisa. Ihan jo
itkettää, kun ajattelen että sinä niin pian lähdet.
ANNA LIISA. Pirkko raukka, mitä iloa sinulla minusta on ollut?
PIRKKO. Sinä olet aina ollut minulle hyvä. Kuka tästä lähtein pitää puoliani, kun isä ja äiti toruvat? Ja sitten—kun en enää saa sinua nähdä, sehän se on pahinta.
ANNA LIISA. Käy sinä usein Kivimaalla. Käy joka päivä. Eihän tästä ole pitkä matka.
PIRKKO (lohdutettuna). Kyllä minä käynkin, siitä saat olla varma. Ja minä autan sinua siellä töissä. Ja kuule, sitten kun sinä saat lapsen, niin minä sitä hoidan.
ANNA LIISA. Lapsen?—Voi, Pirkko, mistä sen vielä tietää, saanko lapsen vai en.