JOHANNES. Mikko ei ole väkevämpi kuin minäkään, vaikka hän minua haukkui poikanulikaksi. No, no. Ei suuret sanat suuta halkaise.
ANNA LIISA. Parasta kumminkin häntä välttää, eikö niin, Johannes?
Huomaathan sen itsekin.
JOHANNES. Enpähän oikein tiedä.
ANNA LIISA. Sinä jo puoleksi lupasit. Ellei se ole mitään mahdotonta, sanoit. Eikähän tämä ole mahdotonta, sen voit niin helposti tehdä, jos vaan tahdot.
JOHANNES. Niin, niin. Mutta siinä on sentään eräs seikka. Hän saattaisi pian luulla, että minä häntä pelkään.
ANNA LIISA. Antaa luulla, mitä se meitä liikuttaa. Emme välitä siitä.
JOHANNES. Ja tekisi minun, sitä pait', mieleni kurittaa häntä vähäisen äskeisistä puheistaan. Sen hän hyvin sietäisi.
ANNA LIISA. Silloin olemme onnettomia! Voi Johannes, kun sinä et minua usko—
JOHANNES. No, enhän minä muuta kuin näyttäisin, ettei minun kanssani ole niin juuri leikkiminen.
ANNA LIISA. Ja sen vuoksi panet kaikki alttiiksi! Voi, Johannes, ensi kerran minä sinulta jotain pyydän—etkä sinä tahdo tehdä minulle mieliksi.