JOHANNES. Minusta sinä olet lapsellinen, kun panet sille niin suurta merkitystä.
ANNA LIISA. Siitä riippuu koko meidän onnemme. Minä tiedän sen.
JOHANNES. Eikös mitä!—Mutta koska sinä sitä niin välttämättä tahdot, niin voinhan minä pysyä hänestä erillänikin.
ANNA LIISA. Sinä lupaat?
JOHANNES. No, lupaan, lupaan. Sinulle mieliksi. Oletkos nyt tyytyväinen?
ANNA LIISA (lankee hänen kaulaansa). Olen. Kiitoksia, Johannes,—sydämen pohjasta sinua kiitän!
JOHANNES. Oma kultani! Rakastatko sinä minua?
ANNA LIISA. Rakastan! Sinua rakastan yli kaiken.
TOINEN NÄYTÖS.
(Sama tupa, samassa asussa. Luomapuut ovat jo kuitenkin poissa.