ANNA LIISA. Tuoko rakkautta!? Kaikkea muuta vaan ei rakkautta.
MIKKO. Se on rakkautta, tulisinta rakkautta, mitä maailmassa löytyy. Kuule minua, Anna Liisa. Koko ajan sinä olet ollut mielessäni siellä Saarijärvellä, ja vahvasti olin päättänyt, että vielä kerran tulisin sinut perimään. Kun sitten kuulin, että Johannes täällä oli pistääntynyt väliin, ja että sinä olit aikeessa mennä hänelle, niin jouduin semmoiseen raivoon, etten tiennyt mitä tehdä. Jätin kaikki siihen paikkaan ja läksin suoraa päätä tänne. Enkä lähde täältä, ennenkuin asiat ovat selvillä. Sen toisen ajan tieltäni pois, vaikka surma minut nielköön.
ANNA LIISA. Siihen ei ole sinulla valtaa. Hän rakastaa minua eikä hän sinun tähtesi luovu minusta, ole siitä varma.
MIKKO. Rakastaa! Mokomakin maitosuu! Hänkö nyt osaisi rakastaa?
ANNA LIISA. Mitä se sinuun kuuluu, osaa tai ei. Minua se tyydyttää, ja sillä hyvä.
MIKKO. Tyydyttää,—kun et tiedä paremmasta. Ja kun et enää muista hauskoja puolia niistä entisistä ajoista.
ANNA LIISA. Sinä lupasit, ettet niistä enää puhuisi.
MIKKO. Ei, Anna Liisa, toista on, jos minulle tulet. Silloin sinä vasta saat nähdä, minkälaista se oikea miehen rakkaus on. (Lähenee häntä ja tavoittaa häntä kiinni.)
ANNA LIISA. Pysy erilläsi minusta! Pois, pois—!
MIKKO. Elä huuda! Kuulevat.