JOHANNES. Pysy erilläsi hänestä, Anna Liisa, se on parasta.
ANNA LIISA. Huomenna vähän pyörähyttelen hänen kanssaan. Ei se ole sen vaarallisempaa. Hän lupaa sitten olla ihmisiksi koko illan.
MIKKO. Ahaa—minä huomaan! Se oli vaan koukku. Kas, kuinka osasi olla viisas. Mutta narraa sinä muita, elä minua. En ole minä niitä miehiä, joita nenästä vedetään. Ja tästä muuten teen nyt lopun. Ei auta muu kuin suora puhe.
ANNA LIISA. Mikko, ei vielä! Ei vielä—ylihuomenna vasta!
MIKKO. Sitä ei jätetä ylihuomiseen. Nyt se on tapahtuva.
ANNA LIISA. Mikko!
JOHANNES. Mikä sinun on, Anna Liisa? Mitä sinä pelkäät?
ANNA LIISA. En mitään—en mitään. Ole minulle tukena, Johannes. Nyt se tulee—
KORTESUO. Minä en tästä, perhana ollen, ymmärrä, en hölyn pölyä. Mistä sinä teet lopun? Ja mistä sinä puhut suoraan? Onko jotain salattu minulta, niin ilmoita, ja ilmoita heti.
ANNA LIISA. Elä anna hänen puhua, Johannes, elä anna hänen puhua. Koeta tukkia hänen suunsa.