KORTESUO. Hussolla ei minun tietääkseni ole täällä mitään tekemistä. Ja minä puolestani näkisin kernaammin, että hän menisi tiehensä.
HUSSO. Siinä nyt kuulit, Mikko. Näin he meitä kohtelevat. Näin he ovat minua koko ajan kohdelleet. Ei sisään käsketä, ei istumaan pyydetä. Semmoinen on kiitos siitä, että olen heidän tyttärensä pelastanut häpeästä ja kuritushuoneesta.
RIIKKA. Hyvä Jumala—ovatko he menettäneet järkensä, nuo molemmat!
KORTESUO. Punnitse sanojasi, eukko. Tämä juttu ei lopu tähän, sen lupaan.
RIIKKA. He ovat panneet tuumansa tukkoon, äiti ja poika! No, ei kiitetä!
Antaapas olla, mitä tästä vielä tulee.
KORTESUO. Tämä juttu ei lopu tähän. Minä vedän heidät edesvastaukseen!
HUSSO. Vie oikeuteen, jos uskallat! Minä pysyn puheessani. Sanon siellä niinkuin täälläkin, että Hämeenlinnassa istuisi tyttösi huomenna tänäpäivänä ilman minua, niin totta kuin minä tässä seison. Minua juuri,—minua, eukkopahaa, hän saa kiittää siitä, että on vapaalla jalalla. Ja millä hän on minulle sen palkinnut? Ei millään.—ei kerrassa millään. Joskus on jonkun vaaterepaleen antanut, siinä kaikki. Uskokaa jos tahdotte, mutta niin on asiat!
KORTESUO. Sinä olet pelotellut häntä tuolla konnan koukulla ja kiskonut häneltä lahjoja? Hyvä että tuli tiedokseni—
HUSSO. Jonkun vaaterepaleen, niinkuin sanoin, ei mitään muuta. Ja näin kauvan, neljä vuotta, minä yhtäkaikki olen pitänyt sitä salassa, en henkeä ole vetänyt koko jutusta yhdellekään ihmiselle. Anna Liisa on saanut käydä kunniallisesta talontyttärestä, eikä hän ole tietävinäänkään, vaikka lapsi, jonka hän hengiltä otti, makaa kuusen alla metsässä, vähän matkaa täältä.
RIIKKA. Tuommoisia hän uskaltaa sanoa meille vasten silmiä!—Ajakaa hänet ulos, miehet. Tarttukaa käsikynkistä kiinni ja viekää pellolle mokoma heittiö.