Jussi meni kuitenkin kirjoineen ruokasaliin.
Yli seitsemän? Täytyi kai sitten nousta, vaikkei vielä olisi oikein jaksanut. Silmät puoliummessa kohosi Hanna istumaan, veti polvet koukkuun ja kietoi kädet peitteen päällä niiden ympäri. Pää nyökkyi; nukutti vielä kovin. Mutta mitenkäs olikaan? Tämän päivän läksyt? Maantiedettä, ranskan kieltä—niin, jopa hän ne eilen luki. Ja osasi myös jotakuinkin.
Sitä miettiessään Hanna vasta oikein heräsi. Yöllinen tapaus selveni samassa hänen muistoonsa. Näki taas isän samassa uhkaavassa asemassa, huulet turpeana, silmät vihaisina, näki äidin kalpeana, hätääntyneenä vieressä. Äiti raukka!
Hanna tunsi itsensä kauhean onnettomaksi. Koko maailma oli äkkiä muuttunut niin oudoksi ja kolkoksi.
Rintaa pakoitti,—ei se sairautta ollut, tuommoista tuskaa ja poltetta vaan. Eikä huokuminen käynyt niinkuin ennen. Harvempaan ja syvempään täytyi hänen vetää ilmaa, ja sitten taas olla vähän aikaa melkein hengittämättä.
Vakavalla äänellä kertoi Jussi ruokasalissa Aaprahamin kutsumuksesta. Lomassa aina kuului äidin vieno ääni, yhtä hiljaisena kuin ennenkin, mutta suloisempana vielä ja rakkaampana jos mahdollista.
Puoli kahdeksan kello löi. Täytyi jo nousta pukeutumaan, että ennättäisi kouluun. Kas, kuinka hän nyt tuntui heikolta. Ja päätä huimasi, silmien edessä pyöri niin somia, täriseviä vinkuroita ja korvissa soi, että kumisi. Parasta istua lattialla ja siinä hiljakseen panna sukat, kengät jalkaan. Niin hän teki. Vähitellen sitten pukiessa pää taas selveni ja voimat tulivat takaisin.
Aamiainen oli pöydässä. Siellä Jussi jo istui ja kuori suurta perunaa.
Äiti toi maitokannua kyökistä.
»Hanna kulta, tule syömään sinäkin.»
»Ei minua maita.» Oikein mieltä käänsi, kun vaan ajattelikin ruokaa.