»Jussi, Jussi, sinä varmaan olit mukana. Ja nyt sinut eroitetaan koulusta.»
»Kas niin, etköhän jo rupea itkemään. Tuommoinen sinä aina olet. Ei sinulle pitäisi koskaan mitään kertoa.»
»Enhän minä itke.» Hanna hieroi silmiään ja koetti näyttää urhoolliselta. »Mutta jos sinut eroitetaan koulusta?»
»Elä hätäile, ei ole vielä eroitettu. Eikä se niin pian tapahdukaan.»
Hän sammutti papyrossin pään ja viskasi sen sylkilaatikkoon.
»Pitää lähteä tästä vähän tuumittelemaan toverien kanssa.»
Jussi otti lakkinsa ja meni; Hanna palasi kamariinsa.
Levottomana hän seuraavana iltana odotti Jussia kotiin. Lyseolla oli ollut lupa, ja kello kuudesta oli tutkinto alkanut opettajakunnan koossaollessa. Pojat olivat kaiken päivää olleet touhakassa; Jussin luona toveria juoksi yhtämittaa, mentiin ja tultiin, ankaran totisia oltiin ja tärkeitä keskusteluita pidettiin. Ovi aina tarkasti suljettiin kiinni, ja katsottiin, ettei ollut kuuntelioita takana. Jotain erinomaista oli kysymyksessä, sen syrjästä katsoja helposti olisi huomannut.
Mutta kukaan ei pannut sitä merkille, paitsi Hanna. Hänen mielensä seurasi heitä lakkaamatta suurimmalla jännityksellä, varsinkin nyt, tutkinnon aikana. Ja hartaasti hän toivoi, ettei opettajat mitään saisi ilmi.
Tuossa yhdentoista seuduissa Jussi viimeinkin tulla kopisteli portaita ylös. Vihainen hän oli; paiskasi lakkinsa pöydälle, että mustepullo kaatui. Hannan täytyi pelastaa kirjat ja muut tavarat, ennenkuin ehtivät tärvääntyä, sillä aikaa kun Jussi intoili. Peijuonit, nuo opettajat! Niin kavalasti olivat heidät solminneet. Ja pojat, tolvanat, antoivat vetää itseään nenästä muutamat. Kaikki oli tullut ilmi, kymmenen sai arestia ja koko luokka vähennetyn käytöksen. Noo, kaks siitä, arveli hän sitten kumminkin lopuksi ja sytytti papyrossin. Siihen se juttu päättyi.